Terttu Talonen

Terttu Talonen (Vilhola) (Kansallismuseon arkistokuva Kuva-Siskot)

Terttu Elisabet Talonen (o.s. Vilhola 15. kesäkuuta 1941 Helsinki – 2. joulukuuta 2013 Kirkkonummi) oli suomalainen dramaturgi, tuottaja, ohjaaja ja kääntäjä sekä toimituspäällikkö Radio- ja Televisioteatterissa. Talonen muistetaan myös Tertut-lauluduon toisena laulajana sekä pääroolista Lapualaisoopperassa.

Laulu- ja teatteriesiintymiset

Lapsena Vilhola näytteli Lumikin osan Helsingin Kansanteatteri–Helsingin Työväenteatterin lapsiteatterissa ja lauloi Konservatorion lavalla. Talosen lauluharrastus oli alkanut lapsena karjalaisten juhlatilaisuuksissa, joissa hän lauloi karjalan- ja livvinkielisiä lauluja, ja jolloin Vilhola sai opettajakseen käkisalmelaisen musiikkipedagogin ja oopperalaulajan Ture Aran. Myöhemmin Vilhola esiintyi Ylioppilasteatterissa. Siellä hän lauloi vuosina 1965–1966 teatterin Orvokki-kabareessa ja Bertolt Brechtin runojen lauluillassa. Tertun bravuuri Orvokeissa oli Marja-Leena Mikkolan kirjoittama Ei-laulu. Terttu esiintyi myös Kalastajatorpalla televisioidussa kabareessa Naisia ja ihmisiä. Sen ohjasi vuonna 1967 (myöhemmin työtoveri Televisioteatterissa) Tuija-Maija Niskanen. Pääroolissa Vilhola esiintyi 1966 Lapualaisoopperassa Hurjan Hiljan (Hilja Riipinen) roolissa. Lapualaisooppera esitettiin myös Tukholmassa, kahdesti Dramatenin näyttämöllä.

Yhdysvalloissa Indianassa opiskellessaan hänellä oli lauluohjelmistollaan yli 30 esiintymistä USA:n keskilännessä. Myöhemmin hän esitti ranskalaisia chansoneita. Hän perusti Terttu Sunin kanssa Tertut-nimisen lauluduon. Tertut levyttivät kaksi singleä, joissa oli säestäjänä ja sovittajana Scandia Records levy-yhtiön tuottaja ja muusikko Nacke Johansson. Sävellykset ja sanoitukset olivat Sunin tekemiä. Tertut esiintyivät tanssilavoilla ja muun muassa TV1:ssä lauantaisin esitetyssä viihdeohjelmassa Yksityistilaus..

Työura

Terttu Vilhola valmistui Suomen teatterikoulun korkeakouluosaston ensimmäiseltä kurssilta 1965. Helsingin Yliopistossa hän suoritti humanististen tieteiden kandidaatin tutkinnon pääaineinaan suomen kieli, kirjallisuus ja englantilainen filologia (HuK). Vuonna 1979 hän suoritti Benno Bessonin johtaman pitkän täydennyskurssin Suomen teatterikoulussa.

Vilhola näytteli Zinan roolin ja toimi apulaisohjaajana Mikko Niskasen elokuvassa Elokuva jalostavasta rakkaudesta, josta Niskanen sai Jussi (palkinto) palkinnon parhaasta TV-elokuvan ohjauksesta ja miespääosasta vuonna 1968. Talonen toimi myös ohjaaja Jack Witikan assistenttina ja pari lukukautta Helsingin Kansanteatteri–Työväenteatterin pääjohtajan ja ohjaajan Sakari Puurusen dramaturgina.

Talonen toimi YLEn Radioteatterissa ohjaaja-dramaturgina ja kääntäjänä vuosina 1965–1974, Yleisradion päädramaturgina ja tuottajana vuosina 1974–1979 ja lopuksi Radioteatterin toimituspäällikkönä vuosina 1979–1982 Mirjam Polkusen kaudella.

Talonen loi ja kehitti Radioteatterissa työskennellessään äitinsä sokeuden kannustamana radioon Sokeain kuunnelmaraadin, joka vuosittain jakaa tunnustuksen parhaasta kuunnelmasta. Talosen aloitteesta ja toimesta toteutettiin kuunnelmissa ensimmäiset stereoäänityskokeilut.

Vuonna 1982 hän siirtyi YLE TV1:n johtajan Arne Wessbergin kutsumana TV1 / Televisioteatterin toimituspäälliköksi vastuualueinaan henkilöstöhallinto ja talous 1982–1985. Hänestä tuli vastuunalainen toimituspäällikkö (teatteripäällikkö) vuosiksi 1985–1991 ja samalla Radiovastuulain alainen vastaava ohjelmatoimittaja. Tämän jälkeen hän toimi YLE TV1 Taideohjelmien linjan draaman ja draaman nettisivujen vastaavana tuottajana vuoteen 2001 saakka.

Onnistuneimpia tuotantoja edusti Talosen kaudella alkanut nuorten ohjaajien elokuvasikermä Kunnon kino sekä vuonna 1987 näyttelijä Liisa-Maija Laaksosen Televisioteatterille kirjoittama ja Talosen tuottama TV-elokuva Lumikit, joka voitti fiktiosarjan pääpalkinnon (Kultainen Nymfi) Monte Carlon TV-festivaaleilla.

Tuottajana Talonen ideoi yhdessä Neil Hardwickin kanssa vuosina 1992–1994 koko illan kestäneet Helsingin ja Turun Taiteiden yön kuudella kameralla eri pisteistä kuvatut suorat tapahtumataltioinnit (street movie) sekä teatteritaltioinnit Filosofit Willensaunassa 1993.

Talonen toimi liki 40 radiokuunnelmassa ohjaajana, esiintyjänä tai kääntäjänä. Tuottajana, toimituspäällikkönä, suunnittelijana tai näyttelijänä hän oli yli 150 TV ohjelmassa. TV1-teatteritoimituksen yhteenlaskettu katselijamäärä nousi Terttu Talosen aikana vuositasolla 22,3 miljoonaan katselijaan (1989).

Kansainvälinen toiminta

Talonen oli kansainvälisten fiktiojuryjen jäsen, muun muass Prix Italia Juryssä vuosina 1981 ja1989, Golden Chest ja OIRT:n (Organisation Internationale de Radiodiffusion et de Télévision) kansainvälisessä TV-raadissa 1984, pohjoismaisessa kuunnelmaraadissa vuonna 1987, ja Skandinavian edustajana EBU:n (Euroopan yleisradiounionin) Geneve Prize-juryssä vuosina 1989 ja 1990.

Terttu Talonen toimi Ylen teatterialan edustajana pohjoismaisessa yhteistyössä ja Viron teelvisiotoiminnan (Eesti televisioon eli ETV) kehittäjänä. Hän toimi tuotantopäällikkönä YLE:n, SVT Draman, ja ETV:n yhteistuotantona syntyneessä TV-elokuvassa Palava rakkaus (Palava rakkaus (elokuva)), joka kertoo kirjailijan Aino Kallaksen ja hänen miehensä elämästä. Talonen toimi myös Pohjoisvisiovastaavana, ja hän vastasi vastuunalaisena tuottajana Ruotsin, Norjan ja Islannin televisioiden kanssa tehdyistä yhteistuotannoista.

Talonen oli koko ikänsä ollut kiinnostunut naisten ja lasten elämän parantamiseksi tehtävästä työstä. Vuonna 1994 televisioon perustettiin uusi ajankohtainen naisyleisölle tarkoitettu Aikanainen-ohjelmasarja, jonka kärkeen asettui Terttu Talonen vetäen 28 esityksen tuotannon. Naisten maailmankongressia esittelevä jakso toteutettiin Kiinan muurilla, joka huipentui Pekingissä vuonna 1995 pidettyyn Naisten maailmankongressin 20-vuotisjuhlaan. Täällä Talonen tutustui ystävänsä Islannin kansallisteatterin johtajan ja presidentin Vigdís Finnbogadóttirin välityksellä Yhdysvaltain presidentin vaimoon Hillary Clintoniin. Talonen vieraili myös myöhemmin Yhdysvalloissa, jossa hän muun muassa opasti Sammy Davis Jr.:n perustamassa kehitysvammaisten hoitokodissa potilaita japanilaisen Nō-teatterin saloihin.

Opetustyö

Talonen toimi Suomalaisen yhteiskoulun teatteritaiteen opettajana, dramaturgian opettajana Suomen Teatterikorkeakoulussa vuosina 1968–1969 yhdessä Eeva-Kaarina Volasen kanssa ja Yleisradion Ammattiopistossa. Hän oli Suomen Teatteriopettajien liiton perustajajäsen ja sihteeri vuosina 1968–1970 sekä hallituksen jäsen vuosina 1968–1972, Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton ja ITI:n (International Theatre Institute) hallituksen jäsen vuosina 1971–1972. Talonen oli myös Näyttämöväen Vanhuudenturvasäätiön perustajajäsen.

Yksityiselämä

Terttu Vilholan vanhemmat maalari Pekka Vilhola ja Nadja Röppänen olivat kotoisin Aunuksen rajalta Salmista, Helsinkiin 1920-luvulla muuttaneita karjalaisia ortodokseja. Hän oli naimisissa dipl.ins. Jarmo Talosen kanssa vuodesta 1967. Heillä on kaksi lasta, Jere (s. 1969) ja Sirte (s. 1972).

Talosen muista harrastuksista merkittävimmät olivat merenkulkuun liittyvät asiat, jotka kiinnostivat häntä niin paljon, että hän suoritti rannikkolaivurin tutkinnon. Olivathan hänen esivanhempansa Laatokan kippareita. Ortodoksinen ja karjalainen kulttuuri olivat Tertulle sydämen asia. Hän harrasti ikonimaalausta. Hän oli selvittänyt Ateneumin pääsykokeet, mutta professori Kaj Franckin suostutteluista huolimatta valinnut opinahjokseen Teatterikorkeakoulun.

Kun Terttu sairastui leukemiaan useat entiset työtoverit ohjaajat ja näyttelijät kävivät Meilahdessa tervehdyskäynnillä. Matti Oravisto oli antanut hänelle lempinimen La petit Caporal.

Palkinnot

Terttu Talonen sai Suomen arvostelijain liiton vuosittain jakaman Kritiikin Kannukset -palkinnon dramaturgina ja tuottajana työryhmässä kuunnelmasarjasta ”Eurooppalainen Odysseia” 1979.

Valikoituja tuotantoja, joissa ollut tuottajana, näyttelijänä, suunnittelijana tai käsikirjoittajana

• Lapualaisooppera (näyttelijä, 1966)
• Elokuva jalostavasta rakkaudesta (näyttelijä ja apulaisohjaaja, 1967)
• Eurooppalainen Odysseia (dramaturgi ja tuottaja, 1979)
• Lumikit (tuottaja, 1987)
• Hääyö (tuottaja, 1988)
• Irti maasta (toimituspäällikkö, muu, 1989)
• Taiteiden yö (suunnittelija, 1993)
• Aikanainen (tuottaja, 1995)
• Faaraoiden maa: Waltari-kollaasi (tuottaja, 1988)
• Anna-Liisa (tuottaja, 1988)
• Kotikatsomo: Kultainen vasikka (tuottaja, 1993)
• Kotikatsomo: Tuomas Murasen rikos (tuottaja, 1994)
• Kotikatsomo: Hurja joukko (tuottaja ja näyttelijä, 2002)
• Tikkukarkkivuodet (käsikirjoittaja, kertoja, 1992)
• Palava rakkaus (elokuva) (johtava tuottaja, 1997)

Lähteet

• Terttu Talonen, Suomen teatterit ja teatterintekijät 1993: yhteisö- ja henkilöhakemisto, toimittaneet Riitta Seppälä ja Ilona Tainio, Suomen teatterijärjestöjen keskusliitto ry, Tammi, Hämeenlinna 1993
• Jarmo Talonen, Kahden viestimen tyttö: Tertun Odysseia 15.6.1941 – 2.12.2013, Kirja, ISBN 978-952-69243-8-0, Kirkkonummi 2021
• https://rtva.kavi.fi/person/details/person/6269 RITVA-tietokanta, Radio- ja televisioarkisto, Terttu Talonen

Aiheesta muualla

• https://elonet.finna.fi/Search/Results?lookfor=terttu+talonen&type=AllFields&limit=20 Terttu Talonen, Elonet
• https://www.imdb.com/name/nm0848281/ Terttu Talonen, IMDB